Jos joku olisi sanonut minulle kaksikymppisenä, että seison vielä joskus lavalla laulamassa ihmisille, en olisi uskonut.
Olin vuosia kotiäitinä ja musiikki oli minulle rakas harrastus. Sellainen asia, jota tein silloin tällöin yksikseni, omaksi ilokseni. Kolmekymppisenä päätin kuitenkin ilmoittautua laulutunneille.
Jännitti ihan hirveästi.
Ei pelkästään esiintyminen, vaan jo se, että joku toinen kuuli lauluääneni.
Mutta siitä se lähti. Yksi laulutunti kerrallaan. Sitten kuoro. Sitten ensimmäiset haparoivat esiintymiset. Sitten bändi.
Ja sitten vastaan tuli yksi pitkä etelän mies, joka muutti kaiken. Hän muutti paikkakunnalle ja tuli Revontuliopiston uudeksi musiikinopettajaksi. Hän otti vastuulleen muun muassa laulutunnit ja bändin, jossa olin mukana.
Rehellisesti sanottuna en ollut erityisen innoissani.
”Taas tullee joku etelästä pyörähtämhän täällä vuojen kierron, kattomhan ruskan ja revontulet, ja sitte häätyy viiä Kolarhin junalle.” -Jenni
Olin saanut siihen asti paljon tukea ja oppia omalta opettajaltani, ja tuntui kurjalta aloittaa taas alusta uuden ihmisen kanssa. Muistan jopa miettineeni, että mitenhän hyvä tämä uusi opettaja muka on.
Ensimmäinen bändikerta tuli. Paikalle saavuimme vain minä ja uusi opettaja, Sakari.
Se ei varsinaisesti parantanut mielialaani. Olin ennakkoluuloinen, enkä edes yrittänyt peitellä sitä.
Mutta tapaaminen tapaamiselta ennakkoluulot alkoivat väistyä. Huomasin olleeni täysin väärässä. Sakari oli juuri sellainen opettaja, jota siinä vaiheessa tarvitsin.
Jälkikäteen olen saanut kuulla, että hän puolestaan piti minua jonkinlaisena arvoituksena. Vaivasiko minua esiintymisjännitys, epävarmuus vai mikä? Hän päätti ottaa siitä selvää.
Sakari alkoi heitellä eteeni erilaisia musiikillisia haasteita. Sellaisia, joihin en aina ollut aivan varma, pystynkö. Mutta tartuin niihin silti. Yksi ilmaan heitetty haaste oli jodlaus. Lupasin opetella jodlaamaan, jos Sakari opettelisi soittamaan haitaria. Ja niinhän siinä kävi, että Sakari kauhun sekaisin tuntein sai kuulla, kun jonkin ajan kuluttua jodlasin hänelle. Edelleen odottelen, milloin Sakari tarttuu haitariin.
Ehkä juuri tässä kohtaa otettiin ensimmäiset haparoivat askeleet kohti Somatunea.
Emme vain vielä tienneet sitä.
Musiikin kautta meistä tuli myös työkavereita. Myöhemmin perustimme yhdessä ensin isomman bändin, EMS, ja myöhemmin Somatunen. Huomasimme tulevamme hyvin toimeen keskenämme, ja vähitellen suhteeseemme kasvoi uusia kerroksia.
Ensin olimme opettaja ja oppilas.
Sitten työkavereita.
Sitten ystäviä.
Ja lopulta myös bändikavereita.
Kun tapasimme ensimmäistä kertaa, kumpikaan meistä ei voinut edes haaveilla siitä, että muutaman vuoden päästä olisimme tässä.
Välillä pysähdyn edelleen ihmettelemään.
Miten enontekiöläisen kotiäidin polulle osuu etelästä muuttanut musiikin ammattilainen juuri oikeaan aikaan?
Minulla oli tavoite, jota kohti olin lähtenyt kulkemaan askel kerrallaan. Sakari taas oli osa tarinaa, jota kumpikaan meistä ei vielä nähnyt.
”Mien usko sattumhan. Jossaki soli päätetty, että meiän polkujen on määrä kohata.” -Jenni
Yhdessä olemme ehtineet kokea paljon. Yksi merkittävimmistä yhteisistä projekteista oli The Voice of Finland. Sakarin kannustamana hain mukaan ja pääsin aina Kaksintaistelu-vaiheeseen asti.
”En mie olis ikinä voinu kuvitellakhan, että joku päivä löytäisin itteni The Voice of Finland -lavalta. Tai lämmittelemästä Suvi Teräsniskaa tai Iltaa” – Jenni
Musiikki on meille molemmille paljon enemmän kuin harrastus. Se on yhteinen kieli, asia, jonka ympärille suuri osa yhteisestä tekemisestämme rakentuu.
Esitämme musiikkia, jonka takana voimme aidosti seistä ja joka tuntuu omalta. Vuosien saatossa olemme alkaneet tehdä myös omaa musiikkia. Ensimmäiset kappaleet ovat syntyneet hitaasti, mutta suurella sydämellä.
Somatune ei syntynyt valmiina suunnitelmana.
Se syntyi vähitellen, yhteisten vuosien, luottamuksen, rohkaisun ja musiikin kautta.
Ja uskon, että meidän tarinamme on vasta alussa.
Jenni, Somatune